Rakkaus johon mahtuu kaikki
Kesällä kaikki pysähtyi. Mitä isompia suunnitelmia olin tehnyt, sitä todennäköisemmin ne kariutuivat. Aika tuntui jarruttavan, poksauttavan siihen asetetut mielikuvat ja odotukset ilmaan. Pölypilven takaa ei satanutkaan jännittäviä ulkomaanmatkoja, vaan hiljalleen alas leijailevia arkisia askareita ja tuttuja maisemia, joissa levätä. Mieli hakeutui menneeseen. Antauduin virtaukselle ja sammutin autoradion ja kaikki muutkin uuden musiikin lähteet. Laskeuduin vuosikymmen kymmeneltä Carole Kingin ja Joni Mitchellin maadoittavaan seuraan. Poikkeuksena listalta löytyi myös Neil Youngin Heart of gold, nuorimman lapseni syntymälaulu. Aloitin sometauon.
Menneeseen laskeva virta oli aluksi lempeä. Sitten rajumpi. Pinnan alla oli kiviä, joita olin aluksi pitänyt vaarattomina, mutta niiden terävät kulmat eivät olleet pelkkiä väärinkäsityksiä, joita korjataan riidan jälkeen, vaan syvälle kipeisiin paikkoihin yltäviä ajan laineiden mittatilaustyönä hioamia pistimiä. Sydän oli rikki. Ei särkynyt tai murtunut, vaan lähtökohtaisesti rikki, viallinen alunperinkin. En taaskaan, en vieläkään ollut onnistunut luomaan todeksi niin monia tavoittelemiani asioita. Eikö sydämen tehtävä ollut pumpata lapsenomaisella uskollaan eloon se elämä, josta se uneksuu?
Katselin heinänkorsia ja merta lyyhistyneenä ja enemmän hetkeen pudonneena kuin aikoihin ja tunnistin siinä hetkessä olevan jotakin, jota en olisi voinut aistia ja kokea jos suunnitelmani (ne ihanat matkat tai ne upeat työt ) olisivat toteutuneet. Hetki, johon olin haaksirikkoutunut oli hoitava. Joki rauhoittui. Väärinkäsitykset korjattiin ja haavoittunutta halattiin. Se, mikä oli hetki sitten ollut totta, liukeni takaisin osaksi jokea ja painui pohjaan astetta haaleampana kuin oli pintaan noustessaan.
Päätin täyttää sometauosta vapautuneen ajan lukemalla. Ensimmäisenä palasin puolisoni suosittelemaan kirjaan, joka oli jäänyt kesken samasta syystä kuin niin moni muukin kirja. En halunnut lukea väkivallasta tai laiminlyömisestä varsinkaan jos kohteena oli lapsi ja jos en täysin ymmärtänyt näiden sisältöjen syitä ja motiiveja. Päätin kuitenkin palata kirjan pariin ja pinnistellä vaikean alun läpi, sillä minulle oltiin luvattu "sydämellistä" lukukokemusta ja se kannatti, sillä kirja oli kaunis. Huomasin tulleeni uuteen vaiheeseen elämässä, kun en tuntenut surua siitä, ettei rakkaus toteutunut elämän loppuun asti kestävänä. Päin vastoin, mietin miten harvinaista oli kokea kaiken eloon herättävää rakkautta, jonka seurauksena maailman pienimmätkin äänet, sydämenlyönnit tai muurahaisen jalkojen tepsutus laulavat väreissä.
Seuraavana löysin mökille viedyistä perintökirjoista varsinaisen kesälomaromaanin. Menneeseen aikaan jäänyt saari. Eristyksissä oleva paikka, jonne palataan. Juuri mitään ei tapahdu ja juuri siksi eletty elämä saa keriä itseään auki rauhallisin uloshengityksin. Kohdataan, itketään ja annetaan anteeksi. Elämän ja kuoleman rajat ovat läsnä lohdullisina merkityksellisyyden esiin piirtävinä kehyksinä.
Sometaukoa ja lomaa oli vielä jäljellä, kun poimin omasta hyllystäni Susan Abulhawan teoksen Sininen välissä taivaan ja veden. Siitä alkoi myllertävä olemassaoloa ja ihmiskuvaani vavisuttava prosessi, joka jatkuu edelleen. En ollut uskaltanut tarttua kirjaan aikaisemmin, juuri niistä samoista syistä, joiden takia lukemisessani oli välillä niin pitkiä taukoja. Olin kuitenkin silmäillyt kirjaa useasti ja tiesin sen sijoittuvan Palestiinan historiaan. Gazasta kantautuneet uutiset vetosivat tarttumaan kirjaan. Lisäksi kirjan nimi oli kuin runo, maisema ja olotila, josta tunnistin jotain läheistä. Miten sinisen ja sinisen väliin voi vielä mahtua yksi sininen, vieläkin syvempi, useilta piiloon jäävä näkymätön todellisuus.
Kirja oli juuri niin traaginen kuin aavistinkin ja vielä paljon traagisempi. Kuljin pakolaisleirien, huostaanottokeskusten, vankiloiden, sanoinkuvaamattoman erillisyyden ja yksinäisyyden, kaltoinkohtelun ja laiminlyömisen kautta kotiin, rakkauteen ja rohkeuteen. Miten tarkasti kirja piirsikään esiin maailman kovat ja pehmeät kerrokset. Miten rakenteellisesti turvallisessa yhteiskunnassa voi elää täysin yksin ja turvattomana ja miten sodankin keskellä voi kokea suurinta yhteyttä ja luottamusta. Miten ihmisen turva tai kauhu määrittyy ennen kaikkea niillä ihmisillä, jotka ovat kaikkein lähimpänä. Rakasta - jos sinulla on kuka tahansa, jota rakastaa - kirja tuntui kehottavan. Nauti - jos sinulla on pienikin hetki - se tuntui kuiskaavan. Ja se sininen. Siitä en voi sanoa enempää, etten paljasta liikaa, mutta kerron, että koen suurta yhteyttä siihen osaan ihmisyyttä ja elämää, jota ei voi täysin selittää. Sitä, kun tietää, ettei kaikki ole hyvin sillä jota rakastaa, vaikka tuo ihminen eläisi toisella puolella maapalloa ja vaikka ei olisi ikinä tavannutkaan häntä, tai sitä miten lapsi voi nähdä ihmisen tunteet väreinä hänen ympärillään, tai sitä miten äiti kyllä nostaa kaatuneen poikansa maasta, vaikka tuskin jaksaa itse kävellä vanhoilla jaloillaan, tai sitä, miten viimeisenä kuolee lapsen halu leikkiä, vasta kun kaikki muu on tuhottu. Ja miten siellä tuhon reunalla asuu syvyys; välittäminen ja yhteys, ei vain toiseen ihmiseen vaan kaikkeuteen ympärillä, rakkauteen, jonka toinen nimi on Jumala ja maahan jonka toinen nimi on äiti.
Luettuani Sininen välissä taivaan ja veden loppuun, menin kirjastoon ja luin muutamissa päivissä kaksi muutakin Susan Abulhawan suomennettua teosta. Itkin ja luin. Tärisin ja luin. Luin keho täynnä punaista, laavamaista vihaa, kun viattoman ja rakkautta täynnä olevan lapsen elämä nähdään mitättömänä, arvottomana ja liiskattavana. Kun vanhemmat erotetaan lapsistaan ja kun löytää raskaana olevan vaimonsa kuvan lehdestä, pysähtyneenä, kuolleena, vatsa auki viillettynä. Mutta ennen kaikkea sain olla mukana rakkaudessa, jonka syvyydestä suurin osa ihmisistä haaveilee. Öisin herätessäni mieleni oli välittömästi heidän luonaan. Heidän elämäänsä saumattomasti liittyneet äärimmäiset tunteet, traumaattisten kokemusten aiheuttama henkinen eristäytyminen, fyysiseksi muuttunut ikävä, kyky kommunikoida aikojen ja etäisyyksien halki, lapsen mielenmaiseman rikas kuvaus, herkkyys, vallattomuus, maata ja taivasta kannatteleva isoisän rakkaus, kaikki se tuntui läheiseltä. Susan Abulhawa ei jättänyt minua ulkopuoliseksi heidän tarinastaan, vaan avasi heidän sisäisyytensä tavalla, josta tunnistin itseäni ja perheenjäseniäni. Universaalia inhimillisyyttä ja ihmisyyttä. Niin heistä tuli perhettäni.
Ihmettelin kirjailijan sydämen suuruutta. Jos hänen perheensä, esivanhempansa, sukulaisensa ja kansansa todella olivat kokeneet tämän kaiken, miten hänen sydämensä pystyi tuottamaan niin paljon kauneutta? Ruusuja, runoja, yhteyttä, välittämistä. Selkeyttä. Nähdä mikä on pahuutta, mikä ahneutta, mikä välinpitämättömyyttä ja mikä oman trauman peittämää sokeutta.
Kirjojen loputtua minulla oli kaksi kysymystä: Oliko tämä kaikki totta, ja jos, niin miksi en tiennyt sitä? Ja mitä heille kuuluu nyt? Aloin selvittämään Palestiinan ja Israelin historiaa. Luin kaiken mahdollisen ja katsoin kaikki löytämäni dokumentit. Kaikki se oli totta. Kaikki se vuosikymmeniä kestänyt sorto. Se, mikä oli aina esitetty monimutkaisena kahden vastapuolen ikuisena konfliktina, jonka osapuolia olivat terroristijärjestö ja demokraattinen valtio. Yritin löytää uutisista ajantasaista tietoa siitä, mitä Gazassa todella tapahtuu. Etsin heitä, turhaan. Yksikään uutinen ei kertonut heistä. Vain silloin tällöin satunnainen uutinen, joka aina vahvisti narratiivia siitä, miten Hamas oli aloittanut sodan 7.10.2023 hyökkäyksellä.
Ensimmäisenä ymmärsin sen, miten valtamediasta puuttui kokonaan Palestiinalaisten ääni ja historia. Heitä ei ollut missään. Aloin todella ihmetellä Suomen politiikkaa. Kertasin mielessäni presidentti Alexander Stubbin ja ulkoministeri Elina Valtosen lausuntoja vain pudotakseni yhä syvemmälle hämmennyksen suohon. He puhuivat maltista, Suomen turvallisuuden laittamisesta etusijalle ja Israelin oikeudesta puolustaa itseään, vaikka Israel oli hyökännyt siviilikohteisiin välittömästi 7.10. jälkeen. Luin uutisia vuosikymmenten takaa, jotta nämä lausunnot saisivat mahdollisesti tukea jostain Suomen pitkäaikaisesta poliittisesta linjasta, josta minä en ymmärtänyt tai tiennyt mitään. Suo syveni. En kertakaikkiaan voinut ymmärtää miten on hyväksyttävää vallata asutettu maa, ryöstää ihmisten kodit ja viljelymaat, sysätä sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ihmiset pakolaisuuteen, saartaa heidät vankilaan ja säännöstellä ruuan, sähkön ja kaikkien hyödykkeiden määrää, tukahduttaa kaikki mahdollinen, myös rauhanomainen vastarinta ja kutsua omaa siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa itsepuolustukseksi. Tätä pitkään jatkunutta kolonialistista hanketta ja eriarvoisuutta Suomi oli tukenut vuosikymmeniä. Käynnissä oleva sota, jota Suomessa ei vielä kutsuttu kansanmurhaksi, mutta jonka vaaran kansainvälinen tuomioistuin totesi olevan olemassa jo alkuvuodesta 2024, rahoitettiin pääosin Amerikan tuella, mutta jonka tukemiseen osallistuivat myös monet muut länsimaat, myös Suomi ostaessaan aseita Israelista usealla sadalla miljoonalla.
Kun vihdoin löysin uutiskanavat, joiden kautta sain päivittäistä tietoa Gazasta, muserruin päivä päivältä yhä enemmän. Joka päivä uusi sadistinen teko, lisää elävältä raunioihin hautautuneita lapsia, elävältä palaneita lapsia, raiskattuja lapsia, nälkäisiä lapsia, ruoka-apua, jota ei päästetä perille ja kun se päästetään, on jauhosäkkien sisältö korvattu hiekalla. Joka päivä 10 lasta, jotka menettävät raajansa. Amputaatioita ilman kipulääkkeitä.
Ja minä olin uskonut meidän menneen eteenpäin. Olin uskonut päättäjiemme hyviin motiiveihin, kun he järjestäytyivät viikoissa tukemaan Ukrainaa ja asettamaan Venäjälle pakotteita. Toki tiesin, että Amerikka oli käynyt koko historiansa ajan epäilyttäviä sotia eri puolilla maailmaa. Tiesin myös senkin, ettei nykyisten hallituspuolueittemme jäsenet olleet ennenkään osoittaneet kykyään asettua heikomman asemassa olevan osaan. Mutta silti, lähettää biljoonittain rahaa sotaan, jossa tarkoituksenmukaisesti murhataan lapsia useiden lääkärien todistajalausuntojen mukaan. Tai olla tuomitsematta tätä ja edesauttaa sen jatkumista asekaupan myötä ja pitämällä suhteet normaalina.
Gazalaisten lasten kohdalla missään ei tuntunut menevän raja. Ei Israelille, ei Amerikalle, ei niin monelle länsimaalle, eikä Suomelle.
Keitä olivat nämä johtajat, jotka rahoittavat ja sallivat tämän? Mikä muu kuin silmitön pahuus voisi selittää tämän kaiken hyväksymisen ja tukemisen? Mieleni etsi syitä tälle kaikelle. Se kiersi kehää eikä löytänyt yhtä vastausta, kunnes se osui johonkin kammottavaan. He tiesivät, että tämä on väärin, mutta jokin muu oli heille tärkeämpää. Se, mille he olivat rakentaneet olemassaolonsa ja jolle koko länsimainen maailmanjärjestys oli rakentunut. Valloittamiselle, alistamiselle ja otetulle omistajuudelle. Tämä sama suhde meillä oli edelleen niin maapalloon, muihin kansoihin kuin kaikkeen elämään.
Ja tämän maailmanjärjestyksen ytimessä asui kauhu kaiken valloitetun menettämisestä. Kauhu oman aseman, kasvojen ja omaa etua ajavan maailmanjärjestyksen murtumisesta. Kauhu rahavirtojen ehtymisestä. Kauhu omistajuuteen perustuvan minuuden menettämisestä. Haihtumisesta ilmaan. Sillä he olivat olemassa vain valloittajina.
He olivat oppineet vain yhden historian. Käsi kädessä sen kanssa kulki rasisimin koko kirjo. Israelilaisesta nuoresta, joka oli jo pienestä pitäen opetettu pitämään palestiinalaisia arvottomina perussuomalaispoliitikkoon, joka kaikkia lukemattomia todistuksia vastaan väittää Israelin tekevän kaikkensa siviiliuhrien välttämiseksi, tilanteessa, jossa kansainvälinen oikeus on jo antanut pidätysmääräyksen kansanmurhaa johtavista Netanjahusta ja Gallantista. Janan toisessa päässä kauhistuttava, rasisimin piilevä ja ehkä vaarallisin muoto. Täydellinen vieraantuminen toisesta ihmisestä. Kyvyttömyys tuntea yhteyttä näihin lapsiin samalla tavalla kuin tuntisi esimerkiksi ukrainalaisiin lapsiin, tai suomalaisiin lapsiin, tai omiin lapsiin. Ja juuri heidän kaltaisensa sallivat kaiken tapahtua. Sallivat pedon riehua ja repiä auringon taivaasta niiltä, jotka olivat heille riittävän toisenlaisia.
Herään muurien sisältä. Muurien, joiden vartijat näyttäytyivät ihmisoikeuksien tukijoina ja olin uskonut heitä. Tajuan, että nuo arvot olivat edelleen olemassa vain meitä varten. Meitä, jotka elimme muurien sisäpuolella. Minua oksettaa ja haluan repiä valkoisuuteni irti. En halua olla osa tätä maailmaa. Juuri nyt en haluaisi olla maapallolla lainkaan. Lapsi on lapsi. Tämän me olemme menettäneet ja sitä myötä arvokkaimman osan ihmisyyttämme. Tulevaisuuden, valon. Elämän. Syyn elää.
Vaivun ihmiskriisiin. Olin pitänyt ihmistä hyvänä, ainakin suurinta osaa ihmisistä. Ainakin potentiaalisesti hyvänä. Enää en tiennyt mitä ajatella.
Sitten muistan toisenkin ihmiskriisin. Päinvastaisen. Oli vuosi 2015 ja olin Japanissa tapaamassa buddhalaista opettajaani. Ymmärsin silloin, että olin harjoittanut buddhalaista harjoitustani idealistisella tasolla. Olin omaksunut filosofian, jonka mukaan jokaisessa ihmisessä, eläimessä, elollisessa ja elottamassa, jokaisessa tunteessa, ilmiössä ja ajatuksessa on kätketty hyvän potentiaali. Buddhatila, rajaton kaikkeus, ikuisesti ja alati uutta takova voima, luojuus, kauneus, pyhyys, suojeleva ja elämää puolustava kääntöpuoli. Luulin uskovani tähän periaatteeseen. Kun kohtasin opettajani samassa tilassa ja elämämme koskettivat toisiaan, ehkä jossain omassa sinisten välissä sinisyydessäni tunnistin universumin kokoisen elämän. Tiesin, ettei hän ollut syntynyt sellaiseksi. Hänen sydämensä laajuus oli taottu esiin pieninä ihmisyyttä puolustavina tekoina, joiden rakennusmateriaalina oli usko. Tuhansina rohkaisevina lauseina, satoina kirjoina, miljardeina universumissa väreilevinä mantran äänteinä. Ennen kohtaamista luulin ihmisen yltävän korkeintaan havahtumaan yhteydelleen kaikkeuden kanssa. Opettajani oli kaikkeus.
Ihmisen sydän. Suurin mysteeri. Suurimmat etäisyydet, ääripäät, suurin kirkkaus ja pimeys. Potentiaali olla se vapaaehtoinen lääkäri, joka työskentelee yötä päivää ilman vettä ja tarvittavia välineitä. Tai se, joka ensin estää veden ja lääkkeiden perille pääsyn, räjäyttää kerrostalon, jonka alle kymmenet kuolevat, pitää raunioiden yllä juhlat ja julkaisee kaiken sosiaalisessa mediassa.
Kuka minä olen tämän kaiken keskellä? Olenko ainoa, joka tuntee olevansa täysin pihalla, eksynyt ja epätoivoinen? Miksi niin monilla tuntuu olevan vastaus valmiina, jokin linja, jonka mukaan he suhtautuvat käynnissä olevaan kansanmurhaan? Toiset ovat päättäneet keskittyä omaan hyvinvointiinsa, sillä uskovat sen lisäävään hyvää kollektiivisesti. Toiset ovat päättäneet, että kaikki, jotka eivät jaa Palestiinaa koskevia uutisia somessa, eivät todennäköisesti puhu Palestiinasta somen ulkopuolellakaan, eivätkä välitä. Romahdan tunnilla, kun oppilaani ovat säveltäneet mitä kauneimman laulun, sodan keskellä asuvan lapsen pommien valaisemasta yöstä. Itken holtittomasti oppilaideni edessä, vaikka minun pitäisi olla se, joka pystyy näyttämään suuntia pimeänäkin aikana. Toisinaan tunnen itseni hulluksi, sillä en voi olla ajattelematta Gazaa. On kuin eläisin kahdessa todellisuudessa saman aikaisesti. Varsinkin silloin, kun ihmiset kysyvät mitä kuuluu ja he odottavat, että vastaan jotain omasta henkilökohtaisesta elämästäni. Haluaisin vastata, että tunnen oloni täysin avuttomaksi, itken öitä ja vihaan maamme johtoa ja koko maailmaa, joka sallii kansanmurhan toteutumisen. Yhteisöt ja organisaatiot, joiden kantaa asiaan en tiedä, alkavat ahdistaa minua. Juhlat, joissa kukaan ei puhu alkavat vieraannuttaa. Hiljaisuus tuntuu seinältä, joka pitäisi hajottaa. Seinältä, joka osaltaan pitää muurejamme pystyssä.
Sitten törmään somessa Noora Dadun postaukseen, jossa hän pyytää taideorganisaatioita ja taiteilijoita lisäämään tilaisuuksiinsa vetoomuksen palestiinalaisten elämän ja oikeuksien puolesta; "Tiedän, että taide on herkkää puuhaa. Esitys ei välttämättä aina kestä ylimääräisiä ilmoituksia. Mutta entäpä jos kestääkin? "Ilo ei sulje pois vastuuta, surua tai edes kauhua. Rakkaus ei sulje pois mitään." (julkaistu @noorateresa tilillä 20.10.2024) Niin. Rakkauteen mahtuu kaikki. Tässä on jotain - ajattelen. Tätä haluan opetella.
Tunnistan ympärilläni ja itsessäni hienovireisempiä pelkoja. Menetänkö mielenterveyteni jos seuraan Palestiinan tilannetta? Pystynkö tekemään töitä ja elämään omaa elämääni jos antaudun toisen kärsimykselle? Lakkaako oman elämäni arvo, jos tunnustan, että se on etuoikeus, joka joiltakin on riistetty? Huomaan, miten näihin, inhimillisiinkin pelkoihin liittyy sisäistetty dualismi. Uskomus siitä, että kaksi erilaista todellisuutta kumoavat toisensa, uskomus rajallisesta sydämestä, joka voi suojata vain yhtä todellisuutta, rajattua määrää ihmisiä ja elämää. Voisiko näiden uskomusten purkaminen olla osa kollektiivisen kolonialismin purkamista? Mitä jos välittäminen ei murra minua, vaan vahvistaa minua? Mitä jos voin tehdä töitäni merkityksellisemmin, kun tiedän minkä puolesta elän ja mitä elämäni vastustaa? Mitä jos puolustaessani toisten elämää, tunnen myös oman elämäni arvon syvemmin? Mitä jos ilo, syyllisyys, epätoivo, raivo, toivo ja kiitollisuus mahtuvat kaikki sydämeeni? Mitä jos löydän itsestäni rakkauden johon mahtuu kaikki?
21.11.2024 menen Itäkeskuksen kirjastoon kuuntelemaan yhden tämän hetkisen oppilaani, keiju nimisen artistin konserttia. Esityksen läpikotainen tarkkuus ja läsnäolo lävistävät minut. Sanat, jotka piirtävät viiltävän tarkasti esiin elämän ja kuoleman, valon ja pimeyksien reunoja. Sanat, jotka ovat rehellisen ruumiillisia, mutta jotka näkevät myös näkymättömän. Joen kutsun, sinisten ihmisten yhteenkuuluvuuden, valoa vuotavat rakastuneet. Sanat herättävät minut horroksesta, johon olin vaipunut tuntiessani oman elämäni kyvyttömäksi ja merkityksettömäksi. Muistan sen, mistä aloitin sanoittamisen opettajana. Itähelsinkiläisestä erityiskoulusta, jossa rohkaisin oppilaitani kirjoittamaan elämästään juuri niin kuin he olivat sen kokeneet. Ja he kirjoittivat. Laitoksessa elämisestä, perheen menettämisestä, vihasta, joka melkein tappaa, vaihtuvista tunteista, ystävyydestä, sanojen voimasta. Muistan, miten elämän ja kuoleman taistelu on läsnä kaikkialla ja koko ajan. Enkä tarkoita kenenkään vahingoittamista, vaan sitä taistelukenttää, jossa voitto on aina elämää kannatteleva. Se, kun horrokseen vaipunut sydän herää hengittämään ja avautuu kohti toista. Tunnistaa sen, että juuri tässä hetkessä, juuri minun elämäni voi yhtyä pimeyteen tai valoon. Kotimatkalla luen Benjamin Netanjahun pidätysmääräyksestä. Tunnen toivoa.
Artikkelissaan Palestiina on nykyisen maailmanjärjestyksen reuna - kolme mahdollista kehityskulkua, tutkija Antti Tarvainen käsittelee kolmea mahdollista, ja jo käynnissä olevaa Palestiinaan liittyvää kehityssuuntaa. Kolmannen hän on nimennyt näin: Haurasta valoa horisontissa? "Jotain esiin tulvivan valon merkkejäkin kuitenkin on", hän kirjoittaa. "Ensinnäkin lännessä on tapahtunut jonkinlainen kollektiivinen havahtuminen sen suhteen, että kansainvälinen järjestelmä todella on täynnä kaksinaismoraalia, eikä liberaali maailma ole sitä miltä se näytti." "Tällä liikkeellä on keskeinen rooli poliitikkojen painostamisessa kohti sellaista kansainvälistä järjestelmää, jossa kukaan ei kuulu ihmisyyden ulkopuolelle." (linkki artikkeliin tekstin lopussa.)
Mietin niitä, joille toivo on ainoa mitä on jäljellä. Mietin toivonsa menettäneitä. Niitä, jotka keskellä syvintä pimeyttä luovat toivonsa uudelleen, ehkä lastensa tähden, ehkä selviytyäkseen vielä yhden päivän. Mietin toivoa, joka luodaan tyhjästä. Mietin toivoa, joka nousee miljoonien pienien tekojen seurauksena ja synnyttää toivon virran. Toivo on vielä hauras, mutta se on olemassa. Voimmeko vahvistaa sitä yhdessä?
Ihminen ei ehkä vielä ole ihminen. Ei vielä kasvanut valloittajasta kannattelijaksi. Elämme kollektiivisesti edelleen pimeää välivaihetta, jossa olemme unohtaneet oman alkuperämme. Olemme kiskaisseet itsemme irti yhteydestä luontoon, planeettaamme ja toisiin ihmisiin. Samalla olemme kiskaisseet itsemme irti siitä, joka meitä yhdistää; syvempi tietoisuus, meissä virtaava elämä, joka ei ole kenenkään käsissä, ei kenenkään valloitettavissa. Herääminen ei voi olla kivutonta. Ei voi olla valossa, jos ei näe pimeyttä. Mutta jos jotkut pystyvät siihen, niin tahdon tavoitella sitä. Inhimillisyyttä, ihmisyyttä. Rakkautta, johon mahtuu kaikki.
Suosittelen lämpimästi näitä Susan Abulhawan teoksia: Sininen välissä taivaan ja veden (2015), Jeninin aamut (2010), Rakkaudetonta maailmaa vastaan (2022).
Antti Tarvaisen artikkelin voi lukea täällä: https://lahi-itanyt.fi/nyt/palestiina-on-nykyisen-maailmanjarjestyksen-reuna-kolme-mahdollista-kehityskulkua
Joulukuussa 2024 Amnesty julkaisi laajan raportin, joka todistaa Israelin syyllistyvän kansanmurhaan Gazassa. Voit lukea lisää heidän tutkimuksestaan täältä: https://www.amnesty.fi/amnesty-internationalin-tutkimus-israel-syyllistyy-palestiinalaisten-kansanmurhaan-gazassa/<br>
Tässä lista joistakin asioista, joita voimme tehdä Palestiinalaisten oikeuksien toteutumiseksi:
1. Osallistu mielenosoituksiin. Mielenosoituksia järjestää ainakin Suomen Palestiina Verkosto Sumud, Kampa kollektiivi ja Amnesty.
2. Boikotoi kondennetusti palestiinalaisen kansalaisliikkeen @bds.movement :in valitsemia kuluttajatuotteita. Löydät ne täältä: https://bdsmovement.net/ Jos haluat laajentaa boikotoitavien tuotteiden listaa, lataa No Thank You appi, josta voit suoraan etsiä boikotoitavia tuotteita.
3. Liity Israelin toimia ja politiikkaa vastustavaan kulttuuri -ja tiedeboikottiin täällä: https://finlandagainstapartheid.com
4. Kirjoita päättäjille ja vaadi heitä keskeyttämään asekauppa ja -tuotekehitys Israelin kanssa. Vaikka kirjoittaminen voi tuntua vaikealta ja turhalta, siitä jää konkreettinen jälki.
5. Allekirjoita kansalaisaloite: "Aloite puolustushankintojen säätelystä" täällä: https://lakisarmaan.fi/ Tämä laki estäisi Suomen hankkia aseita kansanmurhaan syyllistyvästä maasta.
6. Liity Sumud -Suomen Palestiina - verkostoon ja sen paikallisryhmiin.
7. Apartheid historiaan instagram sivulla on julkaistu vielä pidempi lista siitä mitä voit tehdä. Lista on julkaistu 29.11.2024.